Ystäväni J sanoi minulle eilen, jutellessamme online, että mitä jos antaisit V:lle anteeksi. Tuo yksi lause heitti minut turvalliselta "en ajattele mitään, joten en voi tunteakaan mitään"-kiertoradaltani leijailemaan päämäärättömästi kieppuen. Tilanne lienee tarpeeksi stabiili ulkoisesti, että sisäinen kaaos voi nousta pintaan.

Antaa anteeksi V:lle? Ei tule kuuloonkaan. Not there yet. Tiedän, lässytilässyti, pitää antaa anteeksi, että ei tarvitse kantaa kaunaa, joka johtaa pahimmillaan katkeruuteen, ja katkeruus tekee ihmisestä henkisesti invalidin, ja sitä nyt en ainakaan halua, koska haluan olla terve ja diipadaapa. Tottahan se on. Tuo ajatus anteeksi antamisesta nostatti minussa kuitenkin esiin kamalan tunnemylläkän. Ensin hiipi viha, jota seurasi  välittömästi murhanhimoinen ja kaistapäinen raivo. Olisi tehnyt mieli alkaa hajoittaa tavaroita samoin tein. Huutaa kurkku suorana "MIKSIIIIIII????" ja hakata nyrkeillä kaikki viiden metrin sisällä oleva tuhannen pillun päreiksi. Heti perään sitten tulivatkin kyyneleet. Tippuivat jättikokoisina rinnuksille valuen kaula-aukosta vatsan uumeniin vain imeytyäkseen puseroon. Mitä perkelettä?

Oman itsenäisen ja hyvän elämän aloittamisen onnenhuuma on väistymässä sisällä pauhaavien tunteiden tieltä.V jätti jälkeensä kasan paskaa, joka täytyy pureksia pois alta. Vituttaa vaan koko edessä oleva jupakka taas. Vituttaa, kun en todellakaan jaksaisi vuodattaa enää kyyneltäkään sen mulkun takia. Vituttaa, kun ehdin jo hetken kuvitella olevani selvillä vesillä. Sehän on nyt kuitenkin selvää, että haavat märkivät vielä ja ei tästä kaikesta ihan näin helpolla selviä. Koko olemukseni kiljuu sitoutumis- ja luottamuskammoa, niin että tyhmempikin gets the picture.



Olisi vaan ollut niin mukavaa kellua.
Tässä hra Frusciante, joka saa sieluni liekkeihin. Syyn ymmärtänette, jahka painatte "play".



Purrrrina on poistunut huoneesta puristamaan sisintään ulos.